Työryhmä: Tutkijan ja kentän vuorovaikutus (kokoontuu perjantaina ja lauantaina)
Pj. FT, dosentti Pia Olsson, (pia.olsson (at) helsinki.fi)
Etnografisen tutkimuksen voi määritellä olevan vuorovaikutusta tutkimuksen kohteen ja tutkijan välillä. Näin myös tutkimuksen kenttä rakentuu tutkijan ja kohteen vuorovaikutuksesta. Dialogisessa suhteessa tutkijan omakohtaiset kokemukset tutkittavasta kentästä nousevat merkityksellisiksi. Tutkijan sisäpiiriläisyys tai ulkopuolisuus, läheisyys ja etäisyys kenttään ovat tärkeitä tiedonmuodostuksen lähtökohtia. Kyse on vastavuoroisesta prosessista: miten vuorovaikutus vaikuttaa tutkimuksen suuntaan, muokkaa tutkimuskysymyksiä ja mihin se ohjaa tutkijaa? Kenen kertomusta tutkija oikeastaan kertoo ja rakentaa?
Työryhmässä Tutkijan ja kentän vuorovaikutus pohditaan tutkijan ja tutkittavien suhteita, rooleja ja lähtökohtia, tutkimuksen etnografista kontekstia, dialogista tiedon tuottamista sekä eettisiä kysymyksiä.
Työryhmässä Tutkijan ja kentän vuorovaikutus pohditaan tutkijan ja tutkittavien suhteita, rooleja ja lähtökohtia, tutkimuksen etnografista kontekstia, dialogista tiedon tuottamista sekä eettisiä kysymyksiä.
Esitelmät:
Olsson, Pia
Enemmän kuin osiensa summa? Etnografisten menetelmien vuorovaikutus tutkimusprosessissa
Kansatieteellisessä tutkimuksessa etnografisista menetelmistä useimmille tuttu on haastattelu. Viime vuosina nykyhetkeen sijoittuvien tutkimusteemojen myötä myös havainnoinnista on tullut aikaisempaa näkyvämpi osa kansatieteen etnografiaa. Kaiken kaikkiaan aineistojen tuottamista leimaa monipuolisuus ja luovuus sekä erilaisin tavoin tuotettujen aineistojen asettaminen keskenään vuoropuheluun.
Samalla kun metodit saman tutkimusteeman käsittelyssä monipuolistuvat, myös vaihtoehdot tuotettujen aineistojen analyysissa ja tulkinnassa lisääntyvät. Yhtäältä eri aineistojen ristiinvalottaminen voi vahvistaa tulkinnan uskottavuutta. Toisaalta eri tavoin tuotetut aineistot voivat nostaa esiin myös keskenään ristiriitaisia tulkintoja.
Samalla kun näiden tulkintojen rinnan esittäminen on mielenkiintoista, saattaa tilanne tuoda mukanaan myös kysymyksiä tutkijan vastuusta tutkittaviaan kohtaan: Millä perustein tutkija lopulta päätyy kertomaan lopullisen tulkintansa aineistoistaan? Entä kenen tämä kertomus on? Nämä kysymykset kuuluvat kaikkeen etnologiseen tutkimukseen, mutta niiden problemaattisuus saa erityisen merkityksen moniaineistoisessa tutkimusprosessissa.
Esityksessäni pohdin omaa koulumaailmaan sijoittuvaa etnografista kenttätyötäni esimerkkinä käyttäen, miten eri menetelmien samanaikainen hyödyntäminen on vaikuttanut tulkintoihini sekä kenttätyövaiheessa että aineistoja analysoidessani.
Lockmer, Carita
Etnografiaa sosiologin silmin
Työskentelen tutkijana Turun yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella, sosiologian oppiaineessa Suomen Akatemian rahoittamassa ja professori Hannu Ruonavaaran johtamassa projektissa ”Naapuruussuhteet ja konfliktit nyky-yhteiskunnassa”. Syksyllä 2009 aloittamani artikkeliväitöskirja on laadullinen tutkimus naapuruudesta etnografisella tutkimusotteella.
Tutkimusaineistoni koostuu teemahaastatteluista, joita tukevat (osallistuva) havainnointi kentällä ja tutkimusalueesta ottamani valokuvat ja niiden analyysi. Haastatteluaineiston analyysimenetelmäksi olen valinnut etnografian kanssa luontevasti yhteen sopivan fenomenografian. Työni teoreettinen viitekehys puolestaan yhdistelee lähitieteiden klassikoita uudempiin keskitason teorioihin sekä mikroteorioihin: perinteisestä kaupunkisosiologiasta aina asumis- ja naapuruustutkimuksen ajankohtaisimpiin näkökulmiin.
Nykymaailman yhä globalisoituvamman luonteen vuoksi naapuritutkijakaan ei voi sivuuttaa erilaisia etnisyyteen ja kulttuurieroihin liittyviä kysymyksiä. Olenkin rajannut tutkimusalueeni kenttänä juuri tämä seikka mielessäni: kaikki haastateltavani asuvat monikulttuurisessa Halisissa. Pyrin tutustumaan asuinalueeseen niin hyvin kuin se ulkopuolisena vain on mahdollista – mm. osallistumalla erilaisiin Halisissa järjestettäviin tapahtumiin. Kentän omakohtainen tuntemus auttaa välttämään sen pintapuoliseksi jäävää kuvailua, tukien tiheän kuvauksen luomista.
Kuvattavan tutkimuskohteen lisäksi myös kuvaajan itsensä, tutkijan, täytyy tulla tutkimuksessa näkyväksi. Vaikka varsinainen autoetnografia ei työhöni sovellukaan, tuon silti oman ääneni kuuluville työni eri vaiheissa omien kokemusteni ja tunteideni auki kirjoittamisen kautta, mm. kenttä- ja tutkimuspäiväkirjan pitämisen avulla. Onnistunutta etnografiaa voi mielestäni verrata soljuvaan keskusteluun: tutkija omine kokemuksineen käy vuoropuhelua tutkittavien ja heidän kokemuksiensa kanssa, muodostaen näin moniulotteisen käsityksen tutkittavasta kohteesta sekä sen sisältämistä eri merkityksistä.
Nenola, Pirjo
Tutkija roolien ristipaineessa kentällä
Esitelmässäni haluan pohtia tutkijan roolia kentällä, joka on tutkijalle ennestään tuttu, ja siihen liittyviä ongelmia. Havainnollistan tutkijan ja kentän suhdetta oman tutkimukseni kautta. Teen tutkimusta kuorolaulusta, joka on myös oma pitkäaikainen harrastukseni. Tunnen kentän perinpohjaisesti ja olen osa sitä entuudestaan. Varsinkin Suomen naiskuoroväki tuntee minut kuorolaisena, samoin oman kotiseutuni kuoroharrastajat. Tunnen kentän hyvin myös siksi, että olen ammatiltani kulttuuritoimittaja, joka tekee juttuja haastatellen ja valokuvaten kuoronjohtajia ja kuoroharrastajia. Lisäksi olen musiikkikriitikko; teen kritiikkejä mm. kuorokonserteista. Minut tunnetaan siis kuorokentällä myös toimittajana. Tuntemani kuorolaiset kysyvät ja nykyisin, olenko kentällä sillä kertaa kuorolaisena, toimittajana, kriitikkona vai tutkijana.
Haluan pohtia esitelmässäni ristiriitaa, johon joudun, kun olen kentällä yhtä aikaa kolmessa tai pahimmassa tapauksessa neljässä eri roolissa: tutkijana, kuorolaisena (esimerkiksi erilaisissa koulutustapahtumissa), toimittajana ja kriitikkona. Osallistuvaa havainnointia tehdessäni olen joutunut jo useasti pohtimaan, miten tehdä muistiinpanot, sillä jos olen tekemässä kuorokritiikkiä, minun on keskityttävä toisiin asioihin kuin etnologista tutkimusta tekevänä tutkijana, ja molempiin asioihin keskittyminen yhtä aikaa on kokemukseni mukaan jossakin määrin hankalaa. Toisaalta hankalaa on myös osallistuva havainnointi, jos samaan aikaan olen täysillä mukana harjoituksessa puhumattakaan esiintymisestä – tosin se tuottaa autoetnografista materiaalia. Haluan siis pohtia, voiko etnografinen kenttä olla tällainen monien roolien kenttä ja miten eri roolit vaikuttavat etnografisessa tutkimusprosessissa ja tiedon muodostamisessa.
Opas, Minna
Etnografia ja konteksti
Etnografisen tutkimuksen yhteydessä termillä ’konteksti’ voidaan nähdä olevan useita merkityksiä. Voidaan esimerkiksi puhua tutkimuksen akateemisesta, kulttuurisesta ja temaattisesta kontekstista. Erityisen kiinnostava ja tiedonmuodostuksen kannalta keskeinen mutta usein liian vähälle huomiolle jäävä konteksti on kuitenkin tutkimuksen ns. etnografinen konteksti, jolla tässä tarkoitan sitä taustaa, jota vasten (kenttä)tutkimuksen aikaisia havaintoja, tulkintoja ja päätelmiä tehdään ja peilataan. Tämä konteksti ei ole annettu vaan se on tutkijan itsensä etnografisessa tutkimusprosessissa muodostama. Tässä esitelmässä tarkoituksenani on tarkastella etnografisen kontekstin merkitystä etnografisen tiedon muodostukselle: Mitkä tekijät vaikuttavat etnografisen kontekstin muodostamiseen ja miten etnografinen konteksti vaikuttaa muodostetun tiedon laatuun?
Pietiläinen, Terhi
Siirtokarjalaisesta kaupunkikarjalaiseksi?Läheisyyden ja etäisyyden vuorottelu etnografisessa kenttätyössä
Aloittaessani karjalaisuuteen kytkeytyvää tutkimustani 2000-luvun alussa, tuntui liiankin selvältä, millä tavoin käsittelisin etnografista aineistoa. Poimisin luovutetun Karjalan kaupunkien entisten asukkaiden haastatteluista karjalaisuuden muistot ja kuvaukset, suhteuttaisin ne valitsemiini tutkimusnäkökulmiin, teorioihin ja tutkimuksiin. Tekisin tutkimukseni ”oikeaoppisesti” ymmärtäen kohdetta. Rajan pinnassa syntyneenä ja eläneenä henkilönä pääsisin vaivatta sujahtamaan kentälle.
Tutkimuksessa ei välttämättä kaikki suju ennakoidusti. Heti tutkimukseni alussa karjalaisinformanttini haastoivat minut vuorovaikutukseen kanssaan. Siirtokarjalaisiin liittyvät elementit ja puhunnat kiertyivät karjalaisen kulttuurikäsitteen ympärille. Minun toivottiin vahvistavan sitä pohtimalla aihetta: piirakoita, murretta, selviytymistä ja muita kansalliseen kulttuuriimme liittyviä hyviä puolia. Kaupunkilaisten karjalaisuus näytti sisältävän muutakin, jotka tuntuivat kätkeyty
Tutkijan ja informantin suhde on etnografisen tutkimuksen keskiössä, ja sen ihanteena pidän vastavuoroisuutta. Tutkimuskohteen ymmärrys tutkimukseni tehtävästä saattaa silti poiketa omastani. Etnografia olisikin näin ollen toimivan vuorovaikutuksen rakentamista. Jatkuvasti tarkentuvaa tutkimustehtävää, kontekstia ja käsitteitä pitäisi avata yhä uudelleen ja erikseen kohteen ehdoilla. Läheisyys ja etäisyys ovat vuorotelleet koko tutkimusprosessin ajan sen joka vaiheessa. Etnografian voi sanoa mahdollistaneen erityisen suhteen minun ja tutkimusaiheeni välillä, joka jatkuu myös tutkimuksen valmistuttua.
Siivonen, Katriina
Ymmärtämisen ydin ja etikkaa. Etnografisen tutkimuksen ja yhteisötaiteen välimailla
Kentän voi kiteyttää tutkijan ja kohteen väliseksi vuorovaikutteiseksi suhteeksi. Sitä rajaavat toisaalta kohteen rajaus, toisaalta kohteen ja tutkijan suhteeseen vaikuttavat tekijät. Ajan ja paikan lisäksi tutkimuksen teeman yhteiskunnalliset merkitykset sekä tutkimuksen kokonaisuutta koskeva tutkijan esiymmärrys ja työn mukana muuntuva ymmärrys vaikuttavat siihen, mitä asioita kulttuurista kaikkiaan tulee tutkimuksen piiriin ja siis sen kenttään kuuluvaksi. Kenttään ja sen kautta myös tutkimuksen aineistoon tiivistyvät paitsi tutkijan ja tutkittavien keskinäinen kommunikaatio, myös niihin vaikuttava kulttuuri, yhteiskunta ja fyysinen toimintaympäristö.
Kansatieteelle ominaisesti kenttä rakentuu arkitodellisuuden pienistä mutta inhimillisesti oleellisista aineellisista ja aineettomista yksityiskohdista, jotka tutkimuksen päämäärien myötä tulevat osaksi tutkijan kokemuksia, dokumentoitua aineistoa ja tutkimuksen analyyttista ajatusmaailmaa.
Samojen toimintaperiaatteiden voi katsoa kuvaavan myös yhteisötaiteen vuorovaikutteisia prosesseja. Ne rakentuvat taiteilijan ja hänen kohteensa välisessä suhteessa ajan, paikan sekä monenlaisten yhteiskunnallisten merkitysten ja inhimillisten ymmärrysten vuorovaikutuksessa.
Sekä tieteessä että yhteisötaiteessa on tavoitteena ymmärtää oman toiminnan kenttää ja tuoda ymmärrettyä näkyväksi. Miten tieteen ja taiteen tavoitteet eroavat toisistaan? Minkälaisia eettisiä kysymyksiä ne kohtaavat? Esimerkit ovat nuorten taidehanke Myrskystä.
Heikkilä, Suvi
Organisaatiot tutkimuskohteena – Mitä ei saa julkaista?
Teen väitöskirjatutkimusta apurahoja jakavien säätiöiden kulttuurisesta vaikuttavuudesta. Tutkimus on jatkoa julkaisemalleni historiikille ja vaikuttavuustutkimukselle. Teos oli tilaustyö, mutta sen toivottiin olevan puolueeton tutkimus kuluneista viidestäkymmenestä vuodesta. Historiikkiprojektilla oli oma ohjausryhmänsä, jossa istui organisaation edustajia. Kansatieteen päivillä haluaisin jakaa kokemuksia siitä, minkälaisia asioita on lupa kertoa, kun tutkimus on tilaustyö tai tutkimuskohteena on jokin julkinen tai yksityinen organisaatio, kuten laitos, yritys tai säätiö.
Tarkoituksenani on herättää keskustelua omien kokemuksieni kautta esimerkiksi tiedon omistamisen problematiikasta, arkaluontoisista teemoista, kuten puoluepolitiikasta tai vuosikymmeniä aikaisemmin tehdystä virheestä, joka saattaisi vaikuttaa organisaation uskottavuuteen, arvokkaaseen imagoon tai esimerkiksi lahjoittajien luottamukseen. Miten tutkijan on hyvä toimia silloin, kun organisaatio ei varsinaisesti kiellä materiaalin käyttöä, mutta kehottaa suureen varovaisuuteen sen auki kirjoittamisessa. Se, mikä aihe koetaan arkaluontoiseksi on subjektiivista ja sen ymmärtäminen vaatii dialogia organisaation kanssa. Itse ymmärsin omien esimerkkieni arkaluonteisuuden laajuuden lähinnä haastateltujen ja ohjausryhmän tulkintojen ja reaktioiden kautta.
Arkaluonteisen teeman käsittelyä minulla on hankaloittanut myös haastatteluaineiston käyttöön liittyvät kysymykset. Arkaluonteisten asioiden kohdalla haastatellut usein kertoivat havainnosta nk. off the record tai sitten kerronta oli vihjailevaa. Ongelmaksi nousi myös se, että puoluepoliittisesti latautunut vältelty teema tuntui keskittyvän lähinnä yhteen tunnistettavissa olevaan henkilöön. Kyseinen edesmennyt henkilö itse ei salannut poliittista aktiivisuuttaan vaan on esiintynyt vahvoine mielipiteineen myös julkisuudessa. Uskonkin, että poliittista leimautumista on alettu pelätä vasta myöhemmin. Onko tutkijan tällaisessa tilanteessa parempi jättää kertomatta esiin noussut tabu?
Kolmas kohtaamani ongelma koskee eräänlaista tiedon omistamisen problematiikkaa. Säätiön arkistossa on paljon materiaalia, joka ei ole julkista, vaan on kerätty säätiön omaan käyttöön. Materiaali on kuitenkin laajaa ja laadukasta ja sellaisena myös tutkijalle arvokasta. Luvan saaminen aineiston tutkimuskäyttöön ei ole itsestäänselvyys. Onko aiheellista luvata materiaalin käsittelyn kontrolli organisaation harkinnalle, jos se on edellytys materiaalin käytölle?
Heikkilä, Suvi
Organisaatiot tutkimuskohteena – Mitä ei saa julkaista?
Teen väitöskirjatutkimusta apurahoja jakavien säätiöiden kulttuurisesta vaikuttavuudesta. Tutkimus on jatkoa julkaisemalleni historiikille ja vaikuttavuustutkimukselle. Teos oli tilaustyö, mutta sen toivottiin olevan puolueeton tutkimus kuluneista viidestäkymmenestä vuodesta. Historiikkiprojektilla oli oma ohjausryhmänsä, jossa istui organisaation edustajia. Kansatieteen päivillä haluaisin jakaa kokemuksia siitä, minkälaisia asioita on lupa kertoa, kun tutkimus on tilaustyö tai tutkimuskohteena on jokin julkinen tai yksityinen organisaatio, kuten laitos, yritys tai säätiö.
Tarkoituksenani on herättää keskustelua omien kokemuksieni kautta esimerkiksi tiedon omistamisen problematiikasta, arkaluontoisista teemoista, kuten puoluepolitiikasta tai vuosikymmeniä aikaisemmin tehdystä virheestä, joka saattaisi vaikuttaa organisaation uskottavuuteen, arvokkaaseen imagoon tai esimerkiksi lahjoittajien luottamukseen. Miten tutkijan on hyvä toimia silloin, kun organisaatio ei varsinaisesti kiellä materiaalin käyttöä, mutta kehottaa suureen varovaisuuteen sen auki kirjoittamisessa. Se, mikä aihe koetaan arkaluontoiseksi on subjektiivista ja sen ymmärtäminen vaatii dialogia organisaation kanssa. Itse ymmärsin omien esimerkkieni arkaluonteisuuden laajuuden lähinnä haastateltujen ja ohjausryhmän tulkintojen ja reaktioiden kautta.
Arkaluonteisen teeman käsittelyä minulla on hankaloittanut myös haastatteluaineiston käyttöön liittyvät kysymykset. Arkaluonteisten asioiden kohdalla haastatellut usein kertoivat havainnosta nk. off the record tai sitten kerronta oli vihjailevaa. Ongelmaksi nousi myös se, että puoluepoliittisesti latautunut vältelty teema tuntui keskittyvän lähinnä yhteen tunnistettavissa olevaan henkilöön. Kyseinen edesmennyt henkilö itse ei salannut poliittista aktiivisuuttaan vaan on esiintynyt vahvoine mielipiteineen myös julkisuudessa. Uskonkin, että poliittista leimautumista on alettu pelätä vasta myöhemmin. Onko tutkijan tällaisessa tilanteessa parempi jättää kertomatta esiin noussut tabu?
Kolmas kohtaamani ongelma koskee eräänlaista tiedon omistamisen problematiikkaa. Säätiön arkistossa on paljon materiaalia, joka ei ole julkista, vaan on kerätty säätiön omaan käyttöön. Materiaali on kuitenkin laajaa ja laadukasta ja sellaisena myös tutkijalle arvokasta. Luvan saaminen aineiston tutkimuskäyttöön ei ole itsestäänselvyys. Onko aiheellista luvata materiaalin käsittelyn kontrolli organisaation harkinnalle, jos se on edellytys materiaalin käytölle?
