Etnografinen tutkimusprosessi

Työryhmä 13: Etnografinen tutkimusprosessi  (kokoontuu perjantaina ja lauantaina)

Pj:t Pirjo Korkiakangas ja Minna Mäkinen

Etnografian käsitettä on määritelty tutkijasta ja tieteenalasta riippuen hyvin monella tavoin. Laajimmillaan etnografiaa voidaan tarkastella tutkimuksen metodologiana eli tutkimusta sen eri vaiheissaan johdattelevana teoriana, joka suuntaa tutkimusprosessin kulkua alusta viimeisen pisteen kirjoittamiseen asti. Kuljemme Etnografinen tutkimus -työryhmässä tutkimusmatkaa ja pysähdymme matkan varrella pohtimaan tutkimuskentän erilaisia sijainteja, arkistoihin tallennettujen muistitietoaineistojen monikerroksisuutta, relativismia ja kriittistä subjektiutta sekä tutkimuksen kirjoittamista eli tutkimusprosessin sanoiksi pukemista. Näitä teemoja tarkastelemme osana etnografista tutkimusprosessia.

Esitelmät:

Rinne, Jenni

Analyysi haasteellisesta kenttätyökokemuksesta

Tutkin väitöskirjatyössäni virolaista henkisyyttä tietyn uskonnollisen ryhmän kautta. Ryhmän uskomuksia voisi kuvata uudenlaisena kansanuskona. He nojaavat rituaaleissaan ja uskomuksissaan perheen kautta saatuun perintöön, populaarikansantieteellisiin julkaisuihin, sekä kuvauksiin muiden suomalais-ugrilaisten kansojen uskonnollisista tavoista.

 

Ensimmäinen kenttätyökokemukseni oli sekä positiivinen että negatiivinen. Analysoin esitelmässäni vaikeuksiani luoda kontakteja tutkimani ryhmän sisälle. Mietin kysymyksiä kuten: Miksi suhtautuminen on osin negatiivista? Miten itse suhtaudun hankalaan tilanteeseen, ja miten tilanteen ratkaisin. Pohdin myös eettisiä kysymyksiä. Etnografinen tutkimusprosessi on aina yllätyksellinen ja ainutkertainen. Yllättävästi negatiivinen alkuasetelma voi muuttua hyödylliseksi taustatiedoksi ryhmästä, ja sen suhteista yhteiskuntaan. Etnografinen tutkimus on täynnä erilaisia vaiheita ja etappeja. Niitä ratkoessa ja analysoidessa ymmärrys kasvaa tutkimusaiheesta. Ajatus siitä, että kaikki ”kentällä” nähty, kuultu ja koettu on tutkimusmateriaalia, on oikea. Jopa tutkijan näennäisesti ”kentän” ulkopuolinen kokemus, voi auttaa etnografisen tutkimusmateriaalin analysoinnissa.

Raitasalo, Pirkko 
Katsaus etnografiseen prosessiin

Voi kysyä, onko olemassa vanhentunutta etnografiaa, siis vanhentuneita haastatteluja, tulkintoja ja tutkimuksia. Onko parasta jättää ne omaan arvoonsa? Olen palannut koemielessä vuoden 1976 siirtokarjalaisten luona käymiini haastatteluihin Lounais-Suomessa ja luonnehtisin niitä nyt ajalle tyypilliseksi kansatieteelliseksi perinteenkeruuksi, jossa kokonaisreflektointi jäi vähälle. Hankittuani aineistoa tarpeelliseksi katsomani määrän jätin sen arkistoon lepäämään.
 

2000-luvun alussa laadin nauhoitusten pohjalta julkaisun tietylle kohdeyleisölle. Se on pitkälti vanhaan, hyväksi koettuun, kansatieteelle ominaiseen tyyliin kirjoitettu, eikä kohdeyleisö ole antanut siitä lainkaan huonoja arviointeja. Tällä hetkellä en näe käsittelyäni virheellisenä, mutta hieman vanhanaikaisena. Samasta aineistosta voisi kirjoittaa toisin ja asettaa sille uusia kysymyksiä.    Tästä alkoi oman etnografisen prosessini uusi vaihe, joka on vaatinut koko haastatteluaineiston avaamista. Aineiston käsittely rakentuu nyt erilaisista kysymyksistä kuin haastattelurungon laatimisen aikoihin. Se pohjautuu tulkinnoille, ja uudelle tutkimukselle oli löydettävä pätevä tulkintapohja. Etsintä johti alkuperäisten lähdeteosten uudenlaiseen tulkintaan ja niissä esiintyvien diskurssien avaamiseen haastatteluaineistossa. Lisäksi oli tehtävä havaintoja koko oman pitkäaikaisen etnografisen prosessini ajalta ja nähtävä selvästi omien näkökulmieni muuttuminen ja kehittyminen. Haastatellut ja haastattelujen kulku oli arvioitava uudelleen ja huomioitava muistitiedon laatu. Suurin muutos vanhaan etnografiseen prosessiini on oivallus lähiluvusta, joka erottaa kansatieteen ja etnologian erityisiksi havainnointitieteiksi humanististen tieteiden joukossa. 

Koskinen, Inkeri

Critical Subjects: When The Researched Become Researchers

This paper is an attempt to relate well known philosophical discussions about relativism to a development that has had significant consequences in cultural research: the former research subjects have started to question their role as research subjects. The emergence of critical subjects has lead to the founding of a new discipline, indigenous studies. Its relationship with the international academic community is complex. There are strong aspirations to base indigenous research methods on indigenous knowledge systems that are seen as different from the ""western"" systems.

More traditional ethnographic research practices often embody methodological conceptual relativism somewhat similar to what Wittgenstein and Winch have defended. When translated into research practices this means that researchers, firstly, accept the idea that different knowledge systems exist, and secondly, they keep the different systems strictly apart and do not make comparisons between claims made in different systems.

The emergence of the indigenous activist researcher reveals the limits of the practicability of methodological conceptual relativism. If a researcher is supposed to treat entirely differently arguments given by a research subject, and arguments given by a fellow researcher, the existence of critical subjects within academia is an interesting methodological problem.




Meriläinen-Hyvärinen, Anneli

Ajatuksesta kirjoitukseksi ja siltä väliltä - Etnografisen kirjoittamisen haasteita

Tarkastelen esitelmässäni etnografista kirjoittamista ja siihen liittyviä tekijöitä. Esitelmä perustuu kulttuuriantropologian post doc –tutkimukseen: ”Paikat meissä. Sotkamon Talvivaara: Maa- ja metsätalousalueesta kaivosalueeksi 1920-luvulta näihin päiviin”. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää paikan merkityksiä ihmiselämässä, ja sen kohteina ovat  Talvivaaran kaivosalueen entiset maanomistajat ja sen lähinaapurissa asuvat perheet.

Esitelmäni liittyy etnografisen kirjoittamisen haasteisiin, mahdollisuuksiin ja mahdottomuuksiin. Siihen prosessiin, jossa tutkijan tavoite ja tarkoitus, mutta myös kokemukset, ajatukset, tunteet ja mielikuvat saatetaan sanoiksi ja sanat merkityksiksi.  Miten löytää oikeat sanat? Miten hallita kokonaisuus, sisältö ja rakenne niin, että kirjoitettu teksti avautuu itselle ja muille? Miten sitä tulkitaan, miten se koetaan ja ymmärretään? Kirjoittaessamme muokkaamme aineistoa sen, siihen liittyvän näkemyksemme, tavoitteen ja tarkoituksen sekä oman persoonamme mukaisesti niin, että sillä on oma vaikutuksensa lopputulokseen. Se puolestaan vaikuttaa edelleen lukijaan ja hänen näkemykseensä kirjoitetusta tekstistä. Lukijat vaihtelevat niin kuin näkemyksetkin, ja ajan mittaan sama teksti voi saada jossain määrin uusia merkityksiä, sillä luemme sitä aina tästä hetkestä ja kontekstista käsin. Teksti ja sen kirjoittaminen vaikuttavat myös tutkijaan, koska kirjoittaminen on aina henkilökohtainen prosessi, ja tutkija on tutkimuksensa "instrumentti". Meistä jokainen kirjoittaa omalla tyylillään ja rytmillään. Se, minkä kirjoittaessamme tallennamme ja välitämme eteenpäin, on useimmiten pitkällisen tutkimustyön tulos, tekijänsä ”luomus”, jonka syntymistä on syytä pohtia.

Räisänen, Marja-Liisa
Etnografinen tutkimus vankilatyöyhteisössä   
 
Tässä esitelmässä kerron siitä, miten minut ja ryhmä kansatieteen opiskelijoita otettiin vastaan vankilassa. Kerron myös siitä, millaista on tehdä kenttätöitä toimivassa vankilassa. Tutkimuksessani kenttä on vankilan työyhteisö ennen ja nyt. 
 
Teen väitöskirjaa vankeinhoitotyöstä Konnunsuon maatalousvankilassa. Olen haastatellut eri-ikäisiä ja eri aikoina Konnunsuolla työskennelleitä vankeinhoidon ammattilaisia. Suomen valtio aloitti vuonna 2003 tuottavuusohjelman, jonka seurauksena valtion virastoissa ja laitoksissa alkoi tapahtua paljon muutoksia, tähän liittyy myös Konnunsuon vankilan lopettaminen.
 
Olen käynyt Konnunsuolla kaksi kertaa kenttätöissä. Keväällä 2010 meitä oli kymmenhenkinen ryhmä, johon kuului lisäkseni kansatieteen opiskelijoita sekä kansatieteen assistentti. Toisella vierailulla, keväällä 2011, olin seuraamassa vankilassa järjestettävää eläkeläistapaamista, tein myös pari haastattelua. Keväällä 2010 haastattelut tehtiin pääsääntöisesti ns. tutkimuskävelyinä. Haastattelun alkuosuuden hoidimme tyhjissä toimistohuoneissa, josta sitten jalkauduimme kävelemään vankilan alueella. Kävelyjen aikana, kun haastateltavat pääsivät liikkumaan tutussa työympäristössä, muistoja tuli mieleen paremmin, ja keskustelu muuttui vapautuneemmaksi. Menetelmä sopii hyvin vapaisiin teemahaastatteluihin. Haastattelumateriaalia on kertynyt yli 70 tuntia.

Kotilainen, Sofia

Monikerroksista etnografiaa: Suomen sodan kokemuksista kertovan muistitiedon tulkinta 2000-luvun historiantutkimuksessa

Esitelmäni koskee arkistoihin tallennettua muistitietoa, joka kertoo siviiliväestön kokemuksista Suomen sodan (1808–1809) aikana. Tarkastelen aiheesta kirjoittamani tutkimusartikkelin valossa, miten muistitietokerronta kuvaa paikallisia sotakokemuksia. 1960-luvulle saakka kyseistä sotaa koskevaa muistitietoa keräsivät etnografisesti talteen usein samassa yhteisössä eläneet kansanihmiset, joilla ei ollut varsinaista tutkijankoulutusta. He taltioivat muistitiedon ja tekemänsä haastattelut kirjallisiksi muistiinpanoiksi. Pääasiassa 1940- ja 1950-luvulla tallennettu muistitietoaineisto kuvaa useamman sukupolven takaisia muistikuvia. Koska haastatteluprosessista jäi jäljelle vain haastattelijan laatima kirjallinen dokumentti ja sodan kokeneita silminnäkijöitä ei tuolloin voinut enää haastatella, herää kysymys, missä määrin arkistoihin tallennetut kertomukset kuvastavat myös haastattelija-kerääjän omaa historiakäsitystä. Joka tapauksessa muistitiedon tallentajien rooli korostui päätettäessä siitä, mitkä menneisyyden äänistä koettiin säilyttämisen arvoisiksi. 

Pohdin esitelmässäni sitä, miten muistitietoon sisältyvät äänet muuntuvat kulkeutuessaan kertojan ja hänen paikallisen yleisönsä, muistitiedon tallentajan sekä arkistoissa tutkimustyötä tekevän, niihin tallennettua aineistoa tulkitsevan historiantutkijan kautta osaksi kirjoitettua historiantutkimusta. Tarkastelen lähemmin kahden 1800-luvun lopulla syntyneen muistitiedon kerääjän omien elämänvaiheiden vaikutusta siihen, mitkä piirteet heitä erityisesti kiinnostivat sodan muistoissa. Historiantutkijan tehtäväksi jääkin aina lopulta ottaa tarkemmin selvää siitä, kuka arkistoihin tallennetuissa muistitietolähteissä oikeastaan puhuu ja millaisilla äänenpainoilla, jotta tulisi kuulleeksi tarpeeksi monisävyisinä ne menneisyyden äänet, joita tutkimuksessaan tulkitsee. Pohdinkin myös, millainen oikein on historioitsijan vastuu monikerroksista etnografista aineistoa tulkittaessa.