Työryhmä 5: Etnografinen herkkyys – Ethnographic sensibility (kokoontuu perjantaina ja lauantaina)
Pj:t Professori Hanna Snellman, Jyväskylän & Helsingin yliopistot) ja FM, tutkija Miia-Leena Tiili, (Helsingin yliopisto, miia-leena.tiili (at) helsinki.fi)
Etnografinen tieto syntyy tutkijan ja tutkimuskohteen vuorovaikutuksessa. Haastattelutilanteet ja läsnäolo kentällä muovaavat tutkijan käsitystä tutkittavasta ilmiöstä. Tutkijan roolia, etnografian valtarakenteita ja tutkimusraporttien retoriikkaa on eri tieteenaloilla analysoitu ja problematisoitu ansiokkaasti. Objektiivisuuden illuusio on väistynyt ja antanut tilaa kentän toimijoiden subjektiviteeteille ja tutkijan (itse)kriittiselle refleksiivisyydelle. Tiedeyhteisön tavoitteena on ollut läpinäkyvämmän ja eettisesti kestävän etnografian tuottaminen.
Etnografian luonteeseen kuuluu silti arvaamattomuus. Se ei ole typistettävissä sarjaksi tarkkarajaisia menetelmiä, vaan se rakentuu yksilöllisistä valinnoista ja sattumista. Tutkijan asenteena on uteliaisuus ja avoimuus moniulotteisen ja hallitsemattoman todellisuuden äärellä.
Kysymme, mitä on etnografinen herkkyys. Miten herkistyä kohtaamaan ja havainnoimaan? Millaisiin tietämisen tapoihin etnografinen tutkimus voi tukeutua? Miten saada vainu ja jäljestää olennainen? Onko etnografia vaistojen varassa? Entä voiko hallitsematonta hyödyntää ja sattumanvaraisesta selvitä?
Kohtaamisissa tutkija saattaa kadottaa itsensä reflektoivana intellektuellina, eikä minuuden piirteiden sumentuminen ole tavatonta. Avoimuus ja eläytyminen tuottavat kokemuksia ja tunteita, jotka tulevat osaksi etnografista tietoa. Mutta missä kulkevat heittäytymisen rajat? Miten määritellä yksityisyys, kun vuorovaikutus perustuu molemminpuoliselle avoimuudelle? Onko läsnäolo ehdotonta ja avoimuus alastomuutta? Etnografisella herkkyydellä on merkitystä myös tutkimuseettisten näkökulmien toteutumiselle.
Esitelmät:
Tiili, Miia-Leena
Osallistuva havainnointi Merleau-Pontyn fenomenologian valossa
Alustuksessani käsittelen etnografiaan liittyviä epistemologisia ja metodologisia kysymyksiä tekeillä olevan, Suomenlahden merivartioston ammattikulttuuria käsittelevän väitöstutkimukseni pohjalta. Lähestyn tietämisen tapoja Maurice Merleau-Pontyn (1908–1961) fenomenologian näkökulmasta pohtimalla kulttuurin ruumiillisuutta, tutkijan läsnäolon merkitystä sekä kokemuksen todistusvoimaa.
Fenomenologinen filosofia on etnografiassa nähty keinona tarkastella ja ymmärtää havainnon ja kokemuksen merkitystä ihmisen maailmasuhteessa. Siitä on haettu vaikutteita kulttuuristen ja yhteisöllisten prosessien analysointiin sekä tutkijan roolin kriittiseen arviointiin. Fenomenologinen asenne johtaa yhtäältä puntaroimaan tutkijan omia ja toisaalta tutkittavien toisten tapoja olla, kokea ja tietää.
Merleau-Pontyn havainnon fenomenologia ja uusi ontologia tarjoavat näkökulmia sekä osallistuvaan havainnointiin menetelmänä että ammattikulttuuriin ilmiönä. Merleau-Pontyn filosofiassa kehollisuus, olemassaolo, kokemus ja tietäminen kietoutuvat toisiinsa, sillä ”maailma ei ole se, mitä ajattelen, vaan se, minkä elän”. Intersubjektiivisuuden käsitteen myötä myös kysymys ihmisen suhteesta toisiin on jatkuvasti läsnä. Ihminen on ihmisen peili.
Aromaa, Johanna
Aistit, ruumiillinen tieto ja etnografia
Etnografinen tutkimus on luonteeltaan kokonaisvaltainen, ruumiillinen ja emotionaalinen prosessi; tutkijan ruumis toimii kentällä hänen työinstrumenttinaan. Esitelmässäni pohdin mitä merkitsee etnografia aistimuksellisena, ruumiillisena kokemuksena ja (intersubjektiivisena) tiedon tuottamisen prosessina, jossa mukana ovat myös tunteet.
Esitelmäni pohjautuu meneillään olevaan opettajien ruumiillisuutta käsittelevään väitöskirjatutkimukseeni, jota varten olen kerännyt aineistoa haastattelujen ja osallistuvan havainnoinnin kautta. Tutkimuksessani pohdin millaista ruumiillisuuteen kiteytyvää tietoa ja taitoa opettajat hyödyntävät työssään ja millaisia vaatimuksia tähän ”ruumiilliseen pääomaan” kohdistuu. Olen kiinnostunut paikantamaan ruumiillisuuteen ja aistisuuteen kiteytyvää tietoa, jota voi olla vaikea käsitteellistää, mutta joka voidaan ymmärtää esireflektiivisenä ja uusia merkityksiä avaavana. Teoreettisena lähtökohtanani on ajatus merkitysten rakentumisesta ja ruumiillistumisesta eletyssä todellisuudessa.
Etnografisen menetelmän rikkaus on juuri sen ”lihallisuudessa”, siinä ruumiillisessa läsnäolossa ja vuorovaikutuksessa, jonka se mahdollistaa tutkijan ja tutkittavien välillä. Kuten eräs informanteistani, tanssinopettaja, asian ilmaisi, ”sanat ovat tyhjiä” ilman aistien tuomaa tietoa. Mutta miten nimetä nämä ruumiin ja maailman dialogissa syntyvät kokemukset? Kuuluuhan etnografiseen tutkimusprosessiin oleellisesti myös havaitun ja koetun reflektointi ja analysointi, sekä tiedon jakaminen siitä puhumalla ja kirjoittamalla. Millaisin käsittein kehon kokemuksia voitaisiin avata? Onko ruumiillista tietoa ylipäänsä mahdollista kääntää ”tieteen kielelle”? Puheenvuorossani pohdinkin millaisia metodologisia kysymyksiä ja mahdollisuuksia ruumiillinen tai aistinen näkökulma etnografiseen tutkimusprosessiin avaa.
Mustamo, Aila
Symbolisten merkitysten moninaisuus black ja folk metal –alakulttuureissa
Black metal ja folk metal ovat metallimusiikin alagenrejä. Etenkään black metal ei ole vain musiikkia, vaan siihen liittyy kokonainen alakulttuuri ja elämäntapa. Kummallekin genrelle on tyypillistä kotimaahan, kansanperinteeseen ja kansalliseen menneisyyteen viittaavien symbolien käyttö. Tällaisia symboleita voivat olla myös metsämaisemat, viikinkitarinat tai kansallisromanttiset maalaukset.
Symbolistisessa antropologiassa on perinteisesti ajateltu, että symbolien merkitykset ovat yhteisöllisesti jaettuja. Pelkän havainnoinnin perusteella myös black ja folk metal -kulttuurien tutkija voisi tulla tällaiseen johtopäätökseen. Symbolien avulla ilmaistaan toki kuuluminen tiettyyn genreen ja alakulttuuriin, mutta monet alakulttuurin jäsenet pyrkivät myös tuomaan julki syvällisempiä merkityksiä niiden kautta. Haastatteluaineisto paljastaa, että symboleihin liitetyt merkitykset ja tavoitteet vaihtelevat tavattoman paljon. Kansallismieliset symbolit voivat tarkoittaa jännittäviä tarinoita, maahanmuuttopolitiikan kritiikkiä tai kunnianosoitusta kansanmusiikista kiinnostuneille vasemmistolaisille vanhemmille. Merkitysten moninaisuus johtaa helposti harhaan sekä alakulttuurin jäseniä että tutkijoita.
Koskela, Helky
Miten tavoittaa hoivakodin henki?
Artikkeliväitöskirjani koskee vanhusten ympärivuorokautista hoivaa, jota tässä nimitän laitoshoivaksi tai hoivakodiksi. Vaikka laitoshoivasta keskustellaan Suomessa paljon, sitä tutkitaan harvoin. Julkisessa keskustelussa on tuotu esille lähinnä ongelmia, mikä onkin ollut perusteltua - usein etenkin sosiaalinen aspekti on kadonnut lähes kokonaan hoivayhteisöistä. Huonosta ja epäonnistuneesta hoivasta tiedämme paljon, hyvästä ja erinomaisesta hoivasta vähemmän. Omaisten, vanhusten ja henkilökuntien yhteydenottojen mukaan hyviä hoivayksiöitä löytyy kuitenkin.
Ongelmien sijasta minua on alkanut kiinnostaa, mikä tai mitkä seikat ovat niitä, joiden vallitessa huolenpito ja oleminen koetaan hyväksi. Tähänastisen materiaalin pohjalta on noussut vaikutelma, että koettu ja havaittu hyvä saattaa liittyä riittävän avun lisäksi sosiaaliseen aspektiin ja erityisesti hoivakodin ”henkeen”, ilmapiiriin. Ilmapiiriä voisi tutkia haastattelemalla, mutta ongelmaksi muodostuu, että joidenkin hoivayksiköissä asuvien on vaikea ilmaista itseään keskustelemalla, esimerkiksi alentuneen kuulon, puhekyvyn tai heikon fyysisen voinnin vuoksi.
Vaikuttaa siltä, että vanhusten hoivakodin ilmapiiri taipuu vain osittain haastattelu- tai kyselymenetelmillä tutkittavaksi. Tarvittaisiin etnografista otetta. Jaber F. Gubrium on tutkinut hoivakodin arkea etnografisin menetelmin, ja olisi kiinnostavaa tehdä samaa suomalaisessa hoivayhteisössä. Kysymyksiksi muodostuukin mm.; mitä havainnoidaan kun tehdään havaintoja paikan ”hengestä” ja ”hyvästä”?
Seppä, Tiina
Sukupuoli, kokemus ja ruumis naisten laulamassa kansanrunoudessa
Alustukseni perustuu tekeillä olevaan artikkeliin, joka tarkastelee lyyrisen kansanrunouden luonnetta kokemuksen, ruumiillisuuden ja sukupuolen linssien läpi. Millaisin tavoin tätä runoutta voidaan lukea kokemuksen, erityisesti ruumiillisen kokemuksen sanoittajana? Onko tällainen tarkastelu tai lukutapa ylipäätään mahdollinen tai perusteltu?
Tarkastelen alustuksessani mahdollisuuksia ymmärtää ja tulkita naisten laulamaa vanhaa kansanrunoutta ruumiillisen kokemuksen näkökulmasta. Tietyllä tapaa aineistot ovat syntyneet hyvinkin ruumiillisten teemojen ympärille. Kansanrunousarkisto on täynnä suullisina käytössä olleita tekstejä, joilla on strukturoitu ympäröivää elämää ja arkea. Loitsujen avulla on parannettu sairaita, helpotettu synnytystä, tehty ympäröiviä olosuhteita omalle elämälle suotuisiksi. Lyyrisiä kansanrunoja on laulettu kaiken tekemisen ohella, tekemiseen kiinni, ja niiden sisällöt kommentoivat elämänsisältöä ja -olosuhteita. Lauluissa haaveillaan tulevasta, haikaillaan menneeseen, valitetaan omaa osaa ja vanhenemista.
Tarkastelen tätä, etupäässä naisten laulamaa lyriikkaa elämänkulun ja myös vanhenemisen näkökulmasta. Runonkerääjille useimmiten lauloivat nimenomaan vanhat naiset, ja useissa huoli- ja valitusrunoissa käsitellään vanhenemisen teemaa, menetyksiä, menneen ajan paremmuutta ja omaa nuoruutta suhteessa nykyhetkeen. “Nykyaikaa” pidetään arkipuheessa usein nuoruuden ihannoinnin poikkeusajanjaksona, ja suhteessa tällaiseen ajatteluun esimerkiksi juuri kansanrunouden tarkastelu voi tuoda kiinnostavan näkökulman. Tekstit ovat jo sinällään syntyneet monentasoisissa kohtaamisissa, joissa niin laulajan omat, runojen mahdollisten aiempien laulajien minät sekä kerääjän kokemukset kohtaavat. Tulkinnoissa on läsnä lisäksi tulkitseva tutkija ja hänen kokemuksensa.
Laine-Zamojska, Magdalena
Ethnographic methods and participatory design in museums
The role of the ethnographic approach and methods in museums has been increasing since the advent of new technologies. The World Wide Web has changed the ways museums function, communicate and disseminate knowledge. Digital heritage projects are considered as a part of every day practices and involve many stakeholders, which represent different disciplines and fields of studies. Digital project may be considered as a cooperative process, in which museum professionals, information technology professionals and designers negotiate and discuss their approaches, tools and methods. Drawing on my research on virtual museums, digital heritage projects and new media, I would like to examine the role of the ethnographic methods in the context of contemporary museum practices. I will focus on participatory design and its relation to ethnographic approach. Participatory design (PD), known also as cooperative design, is a design approach that uses different methods to involve the participants in the design process and seems to be very promising in the context of museums.
Seppä, Tiina
Sukupuoli, kokemus ja ruumis naisten laulamassa kansanrunoudessa
Alustukseni perustuu tekeillä olevaan artikkeliin, joka tarkastelee lyyrisen kansanrunouden luonnetta kokemuksen, ruumiillisuuden ja sukupuolen linssien läpi. Millaisin tavoin tätä runoutta voidaan lukea kokemuksen, erityisesti ruumiillisen kokemuksen sanoittajana? Onko tällainen tarkastelu tai lukutapa ylipäätään mahdollinen tai perusteltu?
Tarkastelen alustuksessani mahdollisuuksia ymmärtää ja tulkita naisten laulamaa vanhaa kansanrunoutta ruumiillisen kokemuksen näkökulmasta. Tietyllä tapaa aineistot ovat syntyneet hyvinkin ruumiillisten teemojen ympärille. Kansanrunousarkisto on täynnä suullisina käytössä olleita tekstejä, joilla on strukturoitu ympäröivää elämää ja arkea. Loitsujen avulla on parannettu sairaita, helpotettu synnytystä, tehty ympäröiviä olosuhteita omalle elämälle suotuisiksi. Lyyrisiä kansanrunoja on laulettu kaiken tekemisen ohella, tekemiseen kiinni, ja niiden sisällöt kommentoivat elämänsisältöä ja -olosuhteita. Lauluissa haaveillaan tulevasta, haikaillaan menneeseen, valitetaan omaa osaa ja vanhenemista.
Tarkastelen tätä, etupäässä naisten laulamaa lyriikkaa elämänkulun ja myös vanhenemisen näkökulmasta. Runonkerääjille useimmiten lauloivat nimenomaan vanhat naiset, ja useissa huoli- ja valitusrunoissa käsitellään vanhenemisen teemaa, menetyksiä, menneen ajan paremmuutta ja omaa nuoruutta suhteessa nykyhetkeen. “Nykyaikaa” pidetään arkipuheessa usein nuoruuden ihannoinnin poikkeusajanjaksona, ja suhteessa tällaiseen ajatteluun esimerkiksi juuri kansanrunouden tarkastelu voi tuoda kiinnostavan näkökulman. Tekstit ovat jo sinällään syntyneet monentasoisissa kohtaamisissa, joissa niin laulajan omat, runojen mahdollisten aiempien laulajien minät sekä kerääjän kokemukset kohtaavat. Tulkinnoissa on läsnä lisäksi tulkitseva tutkija ja hänen kokemuksensa.
Laine-Zamojska, Magdalena
Ethnographic methods and participatory design in museums
The role of the ethnographic approach and methods in museums has been increasing since the advent of new technologies. The World Wide Web has changed the ways museums function, communicate and disseminate knowledge. Digital heritage projects are considered as a part of every day practices and involve many stakeholders, which represent different disciplines and fields of studies. Digital project may be considered as a cooperative process, in which museum professionals, information technology professionals and designers negotiate and discuss their approaches, tools and methods. Drawing on my research on virtual museums, digital heritage projects and new media, I would like to examine the role of the ethnographic methods in the context of contemporary museum practices. I will focus on participatory design and its relation to ethnographic approach. Participatory design (PD), known also as cooperative design, is a design approach that uses different methods to involve the participants in the design process and seems to be very promising in the context of museums.
