Työryhmä 9: Etnografia terveyden kulttuurisessa tutkimuksessa (kokoontuu perjantaina ja lauantaina)
Pj:t Sinikka Vakimo (sinikka.vakimo (at) uef.fi)ja Johanna Uotinen (johanna.uotinen (at) uef.fi) Itä-Suomen yliopistosta
Terveyden kulttuurisessa tutkimuksessa tarkastellaan ihmisten terveyteen ja sairauteen liittyviä tulkintoja, merkityksiä ja käytäntöjä niiden yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Etnografia on luonteva tutkimusmenetelmä terveyden kulttuurisessa tutkimuksessa, koska se tarjoaa välineitä esimerkiksi jokapäiväisten terveyskäytäntöjen ja niihin liittyvien intersektionaalisten erojen tutkimiseen. Työryhmässä pohditaan yhtäältä mitä uutta etnografinen tutkimus tarjoaa kulttuuriselle terveystutkimukselle ja toisaalta mitä haasteita terveystutkimus asettaa etnografiselle otteelle.
Työryhmään ovat tervetulleita terveyden kulttuuriseen tutkimukseen liittyvät sekä valmiisiin tutkimuksiin että uusiin avauksiin pohjaavat esitykset tieteenalasta riippumatta sekä kaikki terveyden kulttuurisesta tutkimuksesta kiinnostuneet.
Esitelmät:
Uotinen, Johanna
Autoetnografia ja terveyden kulttuurinen tutkimus
Autoetnografia on tutkimuksen tekemisen tapa, jossa tutkijan omat kokemukset ovat tutkimuksen lähtökohtia ja sen keskeistä aineistoa. Se perustuu etnografian representaation kriisin seurauksena käytyihin keskusteluihin etnografian ja etnografisen tietämisen rajoista ja ehdoista. Nämä loivat pohjaa tutkimustavoille, joissa tutkijan näkyvyys tutkimuksessa ja sen raportoinnissa tuli yhä hyväksytymmäksi. Omaan autoetnografianäkemykseeni sopii parhaiten autoetnografian ymmärtäminen tutkimusmenetelmäksi, joka yhdistää henkilökohtaisen kulttuuriseen. Autoetnografia on siis kirjoittajan omia kokemuksia kuvaava tutkimusmenetelmä ja -teksti, joka sijoittaa nuo kokemukset sosiaaliseen ja kulttuuriseen kontekstiinsa. Pohdin esityksessäni omiin kokemuksiini pohjaten mitä annettavaa autoetnografialla on terveyden kulttuuriselle tutkimukselle.
Vakimo, Sinikka
Moniaineistoisuuden mahdollisuuksia kulttuurisessa terveystutkimuksessa
Tarkastelen esityksessäni moniaineistoisuuden mahdollisuuksia ja ongelmia kulttuurisessa terveystutkimuksessa. Käynnisteillä olevassa tutkimuksessani kiinnostukseni kohteena ovat arkiset terveyskäytännöt ja niiden muotoutuminen elämänkulun aikana. Tarkastelen siinä terveyskäytäntöjen muotoutumista suhteessa perhe- ja kotitraditioihin, kulttuurisiin diskursseihin ja yhteiskunnan terveysinstituutioihin. Käytän esityksessäni pohdintani ideoijana tekemääni ryhmähaastattelua ja sen rinnalla otteita kirjoitetusta aineistosta, joissa kummassakin tarkastellaan omaa suhdetta terveyteen ja siihen liittyvään arkeen.
Kauravaara, Kati
Vähäinen liikunta elämäntavallisena valintana
Tieteellinen tutkimusnäyttö liikunnan terveysvaikutuksista on lisääntynyt. Vähäinen liikunta ja liian pitkä paikallaan olo on todettu itsenäisiksi vakaviksi terveysriskeiksi. WHO:n arvion mukaan vähäinen liikunta on maailman mittakaavassa elintapasairauksien aiheuttamien kuolemantapauksien neljänneksi tärkein riskitekijä. Tutkimusten pohjalta asiantuntijat ovat luoneet liikunnan minimisuosituksen, joka vähintään pitäisi täyttyä. Kaikki, jotka liikkuvat raja-arvoja vähemmän, eivät liiku terveytensä kannalta riittävästi ja liikkuvat siten vähän.
Liikkumiselle on siis olemassa vankkoja perusteita, mutta moni ei silti liiku. Liikunnan kokonaismäärä on laskussa ja suomalaisten fyysinen kunto on huonontunut. Liikunnan lisäämisellä ja sitä kautta fyysisen kunnon parantamisella uskotaan saatavan aikaan huomattavia myönteisiä väestötason muutoksia suomalaisten terveydentilassa.
Vähäisen liikunnan ilmiö nähdään siis yhteiskunnallisena ongelmana. Koska kansalaiset eivät liiku tarpeeksi, he vaarantavat oman terveytensä ja lisäävät siten yhteiskunnan taloudellista taakkaa. Vähäisen liikunnan ilmiön ongelmanratkaisu näyttää yksinkertaiselta: aktivoidaan vähän liikkuvia ja kannustetaan ihmisiä tekemään sellaisia valintoja, jotka lisäävät oman kehon käyttöä ja siten fyysistä aktiivisuutta arjessa. Miksi se ei olekaan niin yksinkertaista?
Pohdin esityksessäni, kuinka kysymystä voi lähestyä etnografisen ja kulttuurintutkimuksellisen otteen avulla. Omassa liikuntasosiologian väitöskirjatutkimuksessani tarkastelen vähäisen liikunnan ilmiötä nuorten miesten arjessa ja elämäntavassa. En arvota informanttieni (yhdeksän 18–20-vuotiasta ammattikoulussa opiskelevaa nuorta miestä) valintoja, enkä pyri muuttamaan heidän tottumuksiaan, vaan pyrin ymmärtämään arkielämän valintoja heidän omista lähtökohdistaan käsin.
Komulainen, Sirkka
An institutional ethnography on young children’s communication difficulties in the UK: some reflections on ethnocentric biases
This paper is concerned with ethnocentrism in multidisciplinary child welfare practice in the UK. It reflects on a PhD study conducted in England in 2000-2004 where monolingual biases were observed in professional assessments of young bi- or multilingual children. In the observations concerns were raised suggesting that these children had developmental speech disorders. The children were assessed with standard forms for monolingual children and only the child’s proficiency in the English language was assessed. Ten years on however it appears there is more cultural awareness in England about the appropriate assessment methods for bi- or multilingual children to detect genuine developmental speech disorders.
This paper is a retrospective account drawing on the PhD study with a specific focus on ethnocentrism. This aspect is brought forth as a manifestation of monolingual English language hegemony pervading institutional practices with potentially harmful emotional implications for the children and their families. The uneasy role of the (foreign-born) researcher in the setting - as well as worries of monolingual parents - is reflected upon.
Nissi, Kaisa
Kompuroiva ruumis terveyttä etsimässä – hypokondria ja pakko-oireet potilaskokemuksissa
Tarkastelen tässä paperissa hypokondrista ja pakko-oireista sairaudenkokemusta osana potilaiden elämänhallintaa tai -hallitsemattomuutta. Sairauden kokemisen, diagnosoidun somaattisen tilan ja psykosomaattisen oirehtimisen välinen rajan veto on terveydenhuollon ammattilaisten keskuudessa usein vaikeaa, jopa mahdotonta. Myös lääketieteen ja diagnosoinnin välttämättömyys lisää ammattilaisten pakkoa asettaa potilaan oirekuva tiettyihin määriteltyihin luokituksiin. Potilaan kokemus ei kuitenkaan välttämättä välity näiden mukaan ja tällöin monimuotoisia ongelmia valittava potilas voi saada hankalan potilaan tai jossain tapauksessa psyykkisesti sairastavan leiman. Tätä kuvaamaan voidaan käyttää myös psykosomaattisuuden määritelmää, mutta tällainen diagnoosi ei useinkaan muuta tai vähennä fyysistä sairauden kokemusta. Kokemus kivusta, tuntemuksista tai muista oireista on potilaskertomusten mukaan edelleen olemassa, ja terveydenhuollon ammattilaisen kokemus jää tässä tapauksessa potilaan kokemusta vastaan.
Sairastamisen etnografinen tutkimus tarjoaa mahdollisuuksia päästä virallisen terveydenhoidon rajojen yli kohti laajempaa terveyden ja sairauden kokemusta. Kulttuurintutkimuksen näkökulma nostaa esiin ruumiillisuuden, vallan ja kehon kontrollin motiivit osaksi sairastamisen kulttuurista diskurssia, jossa terveyden hallinta voidaan nähdä yhtenä keskeisenä elämän hallintaan vaikuttana tekijänä - ja keho siten laajemman terveyskeskustelun ytimenä.
Ruckenstein, Minna
Kansanterveyshuolen etnografiaa: kouluruokailu, syömättömyys ja sosiaaliset pyrkimykset
Maksuton kouluateria on ollut osa kansallista kansanterveyden edistämisen projektia, ja sen merkitystä suomalaislasten koulumenestykseen, terveyteen ja hyvinvointiin on ylistetty. Samalla kouluruokailua on kuitenkin kritisoitu, ja uudeksi kansanterveydelliseksi huoleksi on hahmottunut oppilaiden syömättömyys. Yhtenä oppilaiden syömättömyyden syynä pidetään sitä, että koulusta tai koulualueen lähistöltä voi ostaa hampurilaisia, makeisia tai virvoitusjuomia. Lapsia ja nuoria pidetään vaikutuksille alttiina ja heikkotahtoisina pikemminkin kuin kykenevinä ymmärtämään mitä he tekevät ja mihin he tekemisillään pyrkivät. Helsingissä tehty etnografinen tutkimus asettaa kansanterveydellisen huolen laajempiin yhteyksiin osoittamalla, ettei kouluruoan houkuttelevuutta tai maistuvuutta voi erottaa ruoan ja ruokailun tuottamisen tekniikoista ja ruokailun ympärille muodostuvista sosiaalisista suhteista.
Kouluruokailuun kohdistuneet tehostusvaatimukset muuttivat 1990-luvun alun lamavuosien jälkeen tavan järjestää koulujen ruokailua. Koululaisia lähestyttiin asiakkaina, koulun ruokalasta tuli ravintola ja kouluissa tehtiin asiakastyytyväisyystutkimuksia. Asiakkaina oppilaat voivat tehdä päätöksiä ruoan suhteen. Osa oppilaista on sisäistänyt asiakasnäkökulman toiveissaan: he kaipaavat enemmän vaihtoehtoja, valinnanvaraa ja laadukkaampaa ruokaa. Kun kouluruoka ei tarjoa lapsille ja nuorille heidän haluamaansa kokemusta, he hakevat vaihtoehtoja. Lasten ja nuorten innostuneet tarinat kauppareissuista kertovat, kuinka oppilaat luovat koulupäivän aikana vapauden tiloja muovaamalla uusiksi heidän toiminnalleen asetettuja rajoja. Kouluruokailun historian, koulun tarjoamien institutionaalisten puitteiden, oppilaiden rahankäytön ja kulutuskulttuurin näkökulmista kansanterveydellinen huoli avautuu yrityksenä hallinnoida terveyskäyttäytymisenä ilmiötä, joka ei siksi taivu. Etnografia avaa näkökulman terveyteen ja hyvinvointiin jokapäiväisinä valintoina ja käytäntöinä, joilla ihmiset pyrkivät luomaan merkityksellistä – mutta ei välttämättä terveellistä – elämää.
Marttila, Annamaria
Erilaiset kokemuksellisuudet kulttuuritieteellisen tutkimuksen fokuksena
Väitöstutkimukseni aiheena on itsekokemus ruumiillisena toiminnallisuutena aivovammautuneiden kerronnassa. Tutkimuskysymyksenä on itsekokemuksen kulttuuriset ehdot. Tutkimusaineistona ovat vapaamuotoiset, kerronnalliset 24 vammautuneen haastattelut, jotka on toteutettu 3?4 kertaa kullekin noin vuoden jaksolla sekä 23 vammautuneen kirjoittamat kertomukset elämästään. Haastateltavat ovat osin samoja henkilöitä kuin kirjoittajat. Tarkoitukseni on hyödyntää myös autoetnografiaa artikkelimuotoisessa tutkimuksessani.
Tutkimuskohteena kokemus on haastava. Se ei ole suoraan tavoitettavissa muutoin kuin omana kokemuksena. Toisten kokemukset ovat kerronnan avulla tutkijalle välitettyjä ja siten tiukasti kerrontatilanteen määrittelemiä. Kun tutkijalla on omakohtainen kokemus tutkimusaiheesta, tulee tutkimuksen ulottuvuudeksi myös kokemuksen määrittyminen ja tavoittaminen oman kokemuksen suhteena toisen kokemukseen. Tällöin tutkijan reflektio tutkimuksen aikana asettuu erityiseen asemaan: yhtäältä uppoutuminen toisaalta etääntyminen on tehtävä aktiivisina, jatkuvina ja vuorovaikutteisina toimintoina suhteessa omaan kokemukseen, toisen kokemukseen ja oman ja toisen kokemuksen välillä tapahtuvaksi. Tutkijan subjektiviteetti tulee keskeiseksi tutkimusvälineeksi. Pohdin miten kokemus voi avautua tutkijalle, miten sitä tulee tutkia, mitä siitä voi löytää ja miten omakohtainen kokemus avaa toisen kokemusta ja tutkimuskohdetta ylipäätään.
